LIITE 1

Mä katoin, miten vihree vesi vello vaahtopäinä vasten Kolera-altaan kiviseinämiä. Edestakasin, ylös ja alas. Se näytti kylmältä ja vastenmieliseltä, mut mun oli pakko kattoo sitä, koska se oli ainut mitä mä oikeastaan näin. Nykyhetkestä, siis. Vaan se loputon, luotaantyöntävä ulappa.

Mä killuin sellasen hassun kuution sisässä samalla lailla kun lumpeet kelluu kesäsin veden pinnalla. Se oli vähän niinku sellanen lasikoppero, missä tehdään kuulotestejä, mut siellä ei ollu yhtään mitään, minä vaan ja mun ajatukset. Mä olin mun omien ajatusten vanki, mä en päässy niitä pakoon siitä kauheesta tyhjiöstä. Kaikki mun vuosikymmeniä vanhat takaumat ilkku mulle, nauro räkäsesti päin naamaa, ja se nauru kaiku onttona mua ympäröivästä seinistä. Ihan kun ne vaan ois halunnu kertoa, ettei ne oikeesti ollu mihkään kadonnu, ne vaan asu jossain syvällä mieleni lokeroissa.

Enkä mäkään oikeestaan ollu mä. Hiukset oli lähteny ja tilalle oli kasvanu geeliraitoja, ja ne geeliraidat kihartu kun Juha Torvisella. Mun korvat oli isot ja suipot, ja ne sojotti suoraan kohti taivasta, ja vähän ohimoiden takana nökötti pikkuset pirunsarvet. Ne oli punaset, mä tiesin vaikken mä niitä nähnytkään. Häntäkin mulla oli, ja sitte vielä Ikuinen Nuha.

Mä koitin muistella menneitä, mut kaikki mitä mä muistin oli mustaa. Tasapaksua kauheeta möhmää, niinku mämmiä mut toisaalta vähän ehkä kahvimaista, ja se vello samalla lailla kun se vihertävä vesi siinä Kolera-altaassa. Sitä mukaa kun mä koitin palauttaa asioita mieleen, se tumma lima imas ne kaikki kauniit muistot mukaansa, eikä niitä enää ollu. Kaikki katos, mä tunsin miten mun menneisyys vähä vähältä varisi ihan kun lehdet syksysin. Kun mä koitin kattoo tulevaisuuteen, mä näin vaan sokasevan kirkkaan valon. Mä en enää päässy takasin sinne mistä mä olin tullu, mut mä en myöskään halunnu mennä eteenpäin. Mä olin jumissa kahen maailman välissä, killuin tyhjiön muotosessa kuutiossa. Minä kympin oppilas paholaiseksi muuttuneena.